Taneli Heikka

Helsinki

The landslide victory of the nationalist-populist True Finns in Finnish Parliament elections on April 17th have led to a need to explain Finnish politics to the international audience. 

I've given a few interviews in the last few weeks and days for the international press to try to explain things. I provide an alternative view to most analysts. I'm not a political analyst in the academia, but a journalist, author, entrepreneur, media commentator and public speaker. The most interesting and important things in this election took place in two of my speciality areas – the Finnish culture of consensus, and the social media, which was a base where the anti-immigrant wing of True Finns set their agenda and eventually changed how Finland speaks of immigration.

My co-author Katja Boxberg and I started the debate on the shortcomings of Finnish consensus in Feb 2009 with our book Lumedemokratia. An edited version in English, by the name Quasi-Democracy, can be found here. We predicted that the stagnant and authoritarian nature of Finnish politics, where dissent and open debate was shunned and decisions made behind closed doors, could lead into an explosion of a protest movement reminiscent to the far-left surge in the 1970´s. 

The whole idea of seeing consensus in a critical light was news to Finns. We were criticized harshly. Politicians thought we were out of our minds, but simultaneously it struck a chord. Slowly, people started to realize that there perhaps was a point. We're now into our 6th edition and the title of our book has become a word in everyday parlance.

We were right, but we did not have an idea what forms the protest would take. That it would be a nationalist populist movement, with strong anti-EU and anti-immigration rhetorics, seems now self-evident. That has been the road in many other European states as well. Where Finland differs, however, is that True Finns may be heading for government. This is due to a persistent culture of consensus. Finns are not used to the idea that a party, if it gains a lot of votes, could be excluded from government. Even outright political differences do not stop a winning party joining the government.

Finland has always had exceptionally broad coalitions, with for example hard-line Stalinists and the conservative National Coalition Party in the same government still in the late 1990's, and people are proud of this. They think it is the secret for the "success" of Finland.

Finns are used to seeing political ideologies as something practical and rhetorical, tools that can be changed or abandoned after the election. This skill was refined during the Cold War, when politics was a game of survival and (self)deception with the Soviets. This culture has proven resilient. Political ideologies are traditionally not outspoken before the election and they are watered down after the elections. So Finns find it normal that True Finns now considers joining a coalition government with a party whose ideology is furthest from its' own.

Finland is now at a crossroads. If consensus prevails, we will have a majority coalition government with the National Coalition Party, True Finns and Social Democrats. Political differences are watered down, and the electorate will be betrayed. They have protested against consensus, but little will change.

It is a part of the Finnish system that the extremists are taken into power to neuter them. This is how the system dealt with the Stalinists over the decades. However, this will not leave the system intact, either. It normalizes extremism and rots the mores of the system from inside.

The European union will still have a new kind of partner in Finland. The victory of the anti-EU camp was so vocal, that it cannot be totally ignored. 

In this consensus-as-usual future, the anti-immigration wing of the True Finns will get nervous. True Finns chair Timo Soini has said he is happy with the current state of affairs with immigration policy, but seven out of 39 MP's have signed a staunch anti-immigration manifesto, and they want more. A government with True Finns will have to go for tougher measures on immigration, or the party (and the government) faces collapse. Mr Soini knows this. He has even forced his MP candidates sign a promise they will not leave the party after being elected.

Does NCP chairman Jyrki Katainen – who as the leader of the biggest party will most probably be Prime Minister – have alternatives to this bleak vision? I fear he does not see the other road. A minority government, with the extremists out, has not even been mentioned as an option in Finnish debate.

Correction 19.4.2011. There were actually six, not seven signatories of the anti-immigration manifesto that were elected to Parliament. In addition, one elected MP was on a seperate recommendation list of the leader of the anti-immigration wing of True Finns, Jussi Halla-Aho. Finnish readers can find the list here and the manifesto with its' signatories here (also in Swedish).

Alkava kevät merkitsee minulle uuden yritystoiminnan käynnistämistä. Se tarkoittaa, että journalistista työtä teen vähemmän kuin aiemmin. Olin kuitenkin ilahtunut, kun Vihreä Lanka pyysi minua mediakriittiseksi kolumnistikseen. Olen pohtinut aihetta, kirjoittanut ja puhunut siitä paljon. Tulevaisuus näyttää, miten on mahdollista yhdistää viestintään liittyvä yritystoiminta ja tällainen kolumnistiikka, jossa sanotaan asiat niin kuin ne oikeasti mielestäni ovat, kuvia kumartamatta. Olen jo nyt huomannut, että itsesensuuri on hyvin syvälle juurtunut toimintamalli myös suomalaisen bisneksen etiketissä; omat mielipiteet typistetään ennen kuin vastapuoli edes nostaa kulmaa. Harmaa, särmätön, konsensuksen maailma syntyy.

Miksi sitten haluan jatkaa veren kaivamista nenästä?

Kaiketi siksi, että ihmisen ei kannata yrittää olla jotain muuta kuin oikeasti on. Ja sen vuoksi, että en usko konsensuksen maailmaan.

Sanomalehdistö on Suomessa alueellisten monopolien hallussa, mikä on äärimmäisen epäterve tilanne. Se on rapauttanut yhteiskuntaa ylipäänsä ja sen uudistumiskykyä. Mitä pidempään olen tarkkaillut yhteiskunnan rakenteita sisältä päin, olen alkanut tulla siihen johtopäätökseen, että Suomen vanhoillisimmat voimat ovat itse asiassa mediassa. Mediasta on tullut vanhoillisuuden linnake, koska se pelkää, että sillä on Suomen tulevassa rakennemuutoksessa liian paljon menetettävää. Kuluttajina puolestaan olemme tottuneet siihen, että yhden elinkeinon – painetun sanan – alueella vaihtoehdoton tila on normaalitila. 

Päivittäistavaroissa, ravintolapalveluissa, sisustuksessa, asumisessa, rahoituksessa ja liikenteessä meillä on valittavanamme edes muutamia vaihtoehtoja (eurooppalaisittain toki edelleen äärimmäisen vähän), mutta painetussa uutismediassa kansalainen on sidottu alueensa monopolijulkaisuun. Jos asut Turussa, luet Turun Sanomia. Jos Tampereella, Aamulehteä. Kajaanissa Kainuun Sanomia. Kilpailua ei ole nykyään edes levikkialueiden rajoilla. Tämä johtaa väistämättä laadun heikkenemiseen ja näkemysavaruuden pienentymiseen. Näin on tapahtunut.

Mopolit tukahduttavat myös median tilasta käytävää keskustelua; juuri kukaan ei haasta sananvapauden vartijoita itseään. 

Samalla, kun arvostelen suomalaista mediaa, uskon vahvasti journalismin perustehtävään ja ammattimaisen uutishuoneen tulevaisuuteen. Näin silloinkin, kun kannatan internetin mahdollistamaa yhteiskehittelyä ja vuorovaikutusta lukijoiden kanssa. Ainakaan toistaiseksi ei ole olemassa instituutiota, jotka korvaisivat rakenteellisesti riippumattoman journalismin. Voi olla, että vuosikymmenien ja -satojen varrella Suomeenkin kehittyy tällaisia uutistoimituksia.

Mediasta käytävästä kriittisestä keskustelusta ei saa mediapalkintoja. Jatkan sitä, koska pidän sitä isänmaallisena tehtävänä. Suomesta ei voi tulla kukoistavaa liberaalia demokratiaa ilman aidosti kilpailevaa, vapaata mediaa.

Vuorottelen Mediapyövelit-palstalla joka toinen viikko nimimerkki Kaino Riesun kanssa. Kolumnit löytyvät myös Vihreän Langan nettiversiosta.

En ole Vihreiden jäsen enkä mukana puolueen toiminnassa.

Media löpisi mediasta

A few days have passed since the launch of Quasi-Democracy last Friday. I've collected and reflected upon some of the feedback I found on the web and received personally.

Interestingly, a vivid debate on Finnish food was sparked on the Finlandforthought.net blog by our claim that we would reveal the answer to the enigma why Finns eat over-priced bread wrapped in plastic and meat drowned in marinade. Not all of the commentators are convinced of our theory, but the debate is worth continuing!

The most interesting feedback for me personally so far have been a couple of comments – these I got through mail and by phone – where readers have tried to place Katja Boxberg and myself on an ideological and political map. Both came from non-Finnish readers, and they pointed to the same direction: liberal or libertarian. While I personally don't subscribe to any political party or ideology in Finland or anywhere else, I find the first description informative and the second, well, at least interesting.

Why so?

During the time of publishing Lumedemokratia (2009), Katja and I described ourselves by the Finnish term kaupunkiliberaali, an "urban liberal". We did so fully conscious of the fact that both urban and liberal did not exist as coherent values or goals in any existing party in the Finnish political system. Ours is a country where urbanization lags behind our Western neighbors and liberalism has been wiped out from the political map as a consistent ideology, whereas in countries we claim in our book to be real democracies – like Germany and Britain – liberal parties are currently in Government; or liberal values are embedded in the political, media and business institutions in other ways (we explain this in the Finnish version of our book), as is the case in Sweden or Denmark.

Being a liberal makes you politically homeless in Finland. It is a non-existent political ideology and almost a four-letter word. In any case, it's close to evil. There's not a single politician nor a single party in the parliament that would claim to be liberal and consistently advocate liberal values in the classical political meaning of the word (not to speak of libertarian values). This makes us unique in Western Europe. The party from Finland that goes to the liberal group in the EU is – keskustapuolue, the agrarian-based Centre party. How about that?

I believe it was precisely because of this many readers had a difficult time placing us on the political map during the time of publishing Lumedemokratia and left some wondering "whose side" we were on. And it was because of this I find it immensely relieving that just a couple of educated people (I'm speaking of a German and a British journalist) who have lived their lives in normal democratic conditions, instantly recognize a sound, consistent line of thinking in Quasi-Democracy. They realize that the book is written by two people who are worried about the lack of an urban liberal tradition in their country – a tradition that exists and has votable political implications almost everywhere else in the Western world and has made Western market economies what they are.

For me this was a X-mas present of a sort. I'm not crazy, after all. 

What about the libertarians then? While I personally don't subscribe to everything that they say (and I'm not an expert in what they say, eg. that "your tax bill should be the size of your phone bill"), I find many of their claims excellent starting points for debate. I love their skepticism towards the state. We should have more of that in this country where people love the state over their lives. It's an ethos more journalists should have. I think this is what professor Martti Häikiö meant when he said at Quasi-Democracy launch on last Friday: "This is not a political pamphlet in disguise. I thank the writers for their sincere honesty. I do not agree with all they say, but the book is excellent food for thought".

Yes. How could it have been a political pamphlet, when there was no party to support with the book? I suppose Katja and I just described shortcomings in Finnish society, and realized along the way, that what we were doing was describing a lack of a liberal tradition in our institutions.

During these first days after publishing Quasi-Democracy, I heard, dozens of hard copies were ordered through Toivo website. While we're not getting any money for the copies distributed, we're happy for every copy that finds a reader. Hard copies are also available at Centre for European Studies Headquarters in Brussels.

 A news report on Quasi-Democracy launch and debate can be found in the Oulu-based 65Degrees Internet newspaper.

I was also pointed towards an interesting book The Finnuit, by its' author Ed Dutton. He's a sociologist and theologian who also interviewed me for 65Degrees. I was struck by what seems a similarity between our books. Dutton's sociological analysis comes to the conclusion that Finland has the "most advanced Arctic culture" that makes sense as a diluted Greenland, and that has difficulties in adjusting to the modern world. I haven't read The Finnuit yet but it seems like a solid peace of scholarly work, judging from the comments of academic colleagues on the website.

Lumedemokratia was published in early 2009 in Finnish. Naturally, most of the press coverage during that time was in Finnish. From this article in Helsinki Times you can get an idea of the book and how it was received – all in all very positively. Those of you who read Finnish can find loads of press excerpts and other comments here.

Well, friends, Friday's the long-awaited big day. The abridged version of our book Lumedemokratia (2009) will see daylight as an English translation. 

Click here to download:

Quasi-Democracy_kannet+selka-2.pdf (2.21 MB)

(download)

Click here to download:

Quasi-Democracy_kannet+selka-2.pdf (2.21 MB)

Come and hear our unorthodox views as we present our book “Quasi-Democracy: Finland’s Fall From the Cradle of Innovation to the Abyss of Stagnation” and join the debate at

Restaurant Lasipalatsi, Palmuhuone

Friday, December 17, at 13-15 hrs 

Coffee, glög and pastries served

Register to maria-elena.cowell@kokoomus.fi, +358 50 379 0507, by 16 December

 Centre for European Studies and Toivo Think Tank 

You'll be able to order the book at http://www.toivoajatuspaja.fi/tilaukset/ or download it as a pdf.

Wait a minute? Kokoomus, Toivo? Why has the translation been sponsored by the Toivo Think Tank and it's European equivalent Centre for European Studies, think tanks associated to conservative parties? Katja and I have no links whatsoever to the National Coalition Party in Finland (or any other party for that matter), and our book attacks the Finnish political "Triangle of Consensus" of which the Coalition Party is an essential part.

I have to say it was a surprise for us too when Toivo people approached us. But let them speak for themselves:

- The book tells essential things about Finnish history that non Finnish-speaking citizens in this country ought to be aware of. For the international audience there is a very limited amount of interesting, analytical literature about the Finnish society in English, and translating Lumedemokratia aims to fill this void, says Markky Pyykkölä, director of Toivo think tank.

- Claiming openess should entail acting open as well - not just tolerating different opinions but facilitating courageous debate as well. We want to advocate a 21st century debate culture where you don't shoot the messenger, says Maria-Elena Cowell, consultant to Toivo Think Tank.

- We also saw that there was an audience within and outside Finland interested for and alternative view of what Finland is, Mrs Cowell says, referring to the recent country brand report released by the Foreign Ministry.

The book is an abridged and updated English translation of our recent semi-classic Lumedemokratia - Kun konsensus vei rahan ja vallan suomalaisilta (WSOY, 2009) which at the time of publication stirred up an argument about who - if anyone - should dare to question our Northern Paradise, its flawless leaders, and glorious Finlandisation. 

But, since these questions still remain largely unanswered, the debate just won't go away! Come and join it!

We offer mental opposition to the praised consensus, criticize the state of civil society and democracy, blame the errors in regional policy, condemn the management of the great depression of the 90’s - and strive to explain why the Finns are forced to eat overpriced and tasteless plastic-wrapped bread. Alternative views to our analysis will be presented by historian Martti Häikiö.

In the English version the original 300 pages has been cut down to 80 pages, which includes the commentary by professor Häikiö. Of course, something has been lost along the way. This was due both to budgetary limits and the fact that we figured that perhaps certain details of Finnish domestic politics of the 1970's do not carry great significance to readers unfmaliar of those times, however import we claim them to be to understand the Finnish society today. 

The translation focus on our analysis of Finnish economy, both past and present, as we thought that would be most interesting for an international audience. In addition, we provide a preface that wraps up our historical and political analysis.

Thanks for each and everyone of you who contributed to brainstorming the English title for our book Lumedemokratia. We got wonderful ideas through Twitter and Facebook in just a couple of hours. This short session truly proves that social media is a great tool in crowdsourcing ideas! Thank you @vianiipola @villetikkanen @osulop @tulenheimo @karlfiltness @Vaaliliitto, Henkka, Sanna, Leena, Cristina, Tommi.

Here's what we got:

Deceptocracy, Deceitocracy, Nokiacracy, Kekkoslovakia, Placebocracy, Placebo Democracy, Pseudo Democracy, Democracy delusion, Mockracy Bubble Boosted Democracy, Finnished Democracy, Pretend-Democracy, False Democracy, Illusionary Democracy,  Obscured democracy, Make-Belief Democracy, Democracy in Disguise, Compromised democracy

Btw, this does'n mean the session is over. I don't think the decision of the title will be made and the cover printed until next week so feel free to send me more suggestions! I'll let you know what our decision is.

I like many of the above, my personal favorites being  Placebo Democracy, Pseudo Democracy, Placebocracy and Finnished Democracy. Interestingly, no-one suggested the translator's version, Quasi Democracy. How does it sound to you?

As you may be aware, we're now up to the 6th edition of the Finnish version of our book, and are very happy to launch this edited English version in a couple of weeks. It will focus on our analysis of Finnish economy, as we thought that would be most interesting for an international audience. In addition, we provide a preface that wraps up our historical and political analysis.

Viime päivien homokeskustelu nosti mieleeni kirjoituksen 18 vuoden takaa. Siinä 21-vuotias opiskelja ottaa ensi askeleitaan toimittajanuralla kristillisessä kulttuuri- ja mielipidelehti Etsijässä (1/1992). Nuoruuden radikalismilla jutussa piiskataan kirkon johtoa Ruotsin tielle hyväksymään seksuaalivähemmistöt. Etsijän julkaisija Ylioppilaiden kristillinen yhdistys oli porukka, jossa pyöri silloin liberaaleja teologeja ja muita opiskelijoita, ja se taisi olla niitä harvoja paikkoja kirkon piirissä, jossa myös seksuaalivähemmistöt kykenivät edes kurkistamaan ulos kaapista.

Jutun sisällöstä olen enimmäkseen ylpeä, tekstin koukeroisuudesta en niinkään - tämä rohkaisuksi: ihminen voi päätyä ansaitsemaan leipänsä kirjoittamalla aika vaatimattomista lähtokodista :)

Ja opiksi kirkolle. Ehkä olisi kannattanut toimia edes vähän nopeammin.

Näet tekstin parhaiten kun klikkaat yläreunasta "Full screen".

</object>

Etsijä2

Aiheena perjantain Pressiklubissa TV2:lla olivat mm Talvivaara ja Ruotsin vaalit. Sisältöä olen esteellinen arvioimaan, mutta ainakin aiheet olivat ajankohtaiset. Pohjoismaisten maahanmuuttovastaisten liikkeiden penkomista ja vertailua on ainakin syytä jatkaa. Jälkiviisauden valossa voisi todeta senkin, että keskustelu Talvivaarasta lähti viikonvaihteessa seilaamaan siihen suuntaan kuin uumoilimme. 

Ohjelma löytyy Yle Areenasta täältä.

Suomessa maahanmuuttokriitikoille on annettu paljon palstatilaa sillä perusteella, että "maahanmuuton ongelmista on voitava puhua". Olen itsekin toimituksen esimiehenä perustellut toimintaani ajatuksissani usein näin.

Jälkeenpäin en ole varma, onko tämä todella johtanut "laadukaaseen keskusteluun maahanmuuton ongelmista". Yleensä ratkaisu on tarkoittanut sitä, että on sisäistetty maahanmuuttokriitikoiden käsitys niin keskustelun laadusta, maahanmuutosta kuin sen ongelmista. Tai ainakin sitä, että vastavoima on kadonnut.

Ero Ruotsiin on siinä, että naapurimaassa sekä monet journalistit että mm. pääministeri Fredrik Reinfeldt ovat argumentoineet Ruotsidemokraattien väitteitä vastaan; Reinfeldt on pitänyt yllä linjaansa siitä, että Ruotsi tarvitsee maahanmuuttoa jatkossakin esimerkiksi työvoimaksi. Toisin sanoen journalistit ja muut puolueet ovat säilyttäneet omat arvonsa ja linjansa maahanmuuttokriitikoiden vyörytyksen paineessa ja väittävät vastaan, eivät mukaudu siihen. Yhteiskunnassa on vallinnut dialogi.

Suomessa kaikki suuret puolueet ja merkittävä osa journalistikuntaa ovat sen sijaan yhtäkkiä omaksuneet maahanmuuttokriitikoiden lähestymistavan asioihin. Maahanmuutto onkin paisunut "ongelmaksi", josta on keskusteltava aivan uudella tavalla. Kaikki muu kuin maahanmuuttokriitikoiden vaatima keskustelu on sananvapauden rajoittamista.

Journalistit ovat saaneet uuden toteemin, jota palvomalla vältytään ajattelulta, ja puolueet ovat löytäneet uuden vaa'ankielen, jota heilauttamalla saattaa kenties välttää vaalitappion: maahanmuuttokritiikin. 

Etsimättä tulee mieleen, että tällaisen ideologisen häilyväisyyden takana on suomalaisen parlamentarismin rappio, konsensus, jota tutkija Timo J. Tuikka kuvaa hyvin Helsingin Sanomien Vieraskynässä sunnuntaina (26.9.2010). Kun Katja Boxbergin kanssa aloimme tehdä tutkimustyötä Lumedemokratiaa varten kolme vuotta sitten, tällaisia kirjoituksia ei vielä Suomessa ollut, mutta nyt niitä ilmestyy jo jonkin verran. 

Tuikka kuvaa, kuinka "puolueiden ideologisia linjauksia on jo pitkään ollut vaikea tulkita". Tämä johtuu siitä, että ne kaikki valmistautuvat pettämään äänestäjät heti vaalien jälkeen, eli hakeutumaan yhteistyöhön kenen tahansa kanssa. 

Sama epäselvyys koskee parlamentarismin pelisääntöjä. Jalkapallossa pelaajat ja yleisö tietävät, millä säännöillä pelataan, mutta eduskuntavaaleissa pelisäännöt ovat äänestäjälle täysin epäselvät. Suomen parlamentarismissa sääntöjä on muutettu vaalien jälkeen, jos puolueiden tarpeet sitä vaativat.

Tuikka kuvaa, kuinka suomalaisessa parlamentarismissa tämä petos valmistellaan: jokaisella puolueella on "kaksi kärkeä", jotka puhuvat keskeisistä teemoista ristiin. Esimerkiksi kokoomuksella on maahanmuutossa pehmeämmän linja Stubb ja kovemman linjan Katainen, sekä hommalaishenkisiä porvareita varten "sosiaalipummit ulos" -target-ehdokkaita. Kuvio toistuu kaikissa puolueissa, ja sitä sovelletaan lähes kaikissa politiikan keskeisissä teemoissa. Näin puolueet voivat aina sanoa, että ne ovat pitäneet vaalilupauksensa ja noudattaneet linjaansa, tekivätpä ne mitä tahansa. Ja kyllähän ne tekevätkin.

Ei pidä luulla, että malli olisi yleismaailmallinen. Se johtuu konsensuksesta eli siitä, että suomalainen kolmipuoluejärjestelmä vaatii aina kahden perivihollisen yhteistyötä hallituksessa. Kolmipuoluemalli on harvinaisuus; yleinen malli on linjakas kahden aatteellisen blokin jako. Suomen malli johtuu kaupungistumisen pysähdyttämisestä ja keskustapuolueen suuresta roolista, jota muissa Euroopan maissa ei lainkaan tunneta.

Maahanmuutossa konsensuksen petosta valmistellaan täyttä päätä. Minun on myönnettävä, että sen lopputulos on joiltain osin minulle mieluinen, mutta se ei tee petoksesta oikeutettua. Kuvio menee näin:

Suurten puolueiden kakkos- tai ykköskärki omaksuu persujen retoriikan. Näin puolueet valmistautuvat kahteen asiaan: sekä imuroimaan mahdollisimman paljon ääniä persuilta ja muilta maahnmuutokriittisiltä ryhmiltä ullkomaalaiskriittisiä tunteita hyödyntämällä; että vaalien jälkeiseen hallitusyhteistyöhön persujen kanssa.

Vaalien jälkeisessä tilanteessa otetaan käyttöön toinen, vaihtoehtoinen kärki. Puolueet palaavat järkevään maahanmuuttopolitiikkaan eli työperäisen maahanmuuton edistämiseen. Puolueet voivat tarpeen tullen vedota kakkoskärkensä vaaleja edeltäviin puheisiin: "Stubbhan korosti ennen vaaleja, että maahanmuutossa kokoomus on..." Mahdollisesti hallitukseen nousseille persuille voidaan antaa myönnytyksiä, jotka näyttävät merkittäviltä maahanmuuttolinjan kiristämiseltä, kuten säätää kosmeettisia, tehottomia ja vaikeasti valvottavia kerjäämisen kieltäviä lakeja tai kiristää maahanmuuttajien sosiaalitukia. Käytännössä ulkomaalaisten määrä Suomessa kasvaa ja monikulttuurisuus lisääntyy. Suomi seuraa Ruotsia muutaman vuosikymmenen perässä.

Tiedänkö, että kuvio menee näin? En tietenkään. Olisin kuitenkin todella hämmästynyt, jos puolueet eivät toimisi suunnilleen kuvatulla tavalla - jopa demarit, joiden ajatus työperäisen maahanmuuton tyrehdyttämisestä on älyttömyyden huippu (niin, heilläkin on kakkoskärki Mikael Jungner, joka kannattaa työntekijöiden maahantuontia, toisin kuin esimerkiksi Eero Heinäluoma). Suomalainen konsensus on epädemokraattinen ja kansalaista pilkkaava järjestelmä, joka on johtanut 30 vuotta laskeneisiin äänestysprosentteihin. Mutta sen ominaispiirteisiin kuuluu kaikesta huolimatta tietty realismi ja ratio, joka puhuu maahanmuuton jatkumisen puolesta. Suomen ero Ruotsiin on se, että Ruotsissa tämä ratio kerrotaan äänestäjille jo ennen vaaleja ja toteutetaan lupauksen mukaan; Suomessa se salataan ennen vaaleja ja toteutetaan, mikä konsensusporukalla parhaaksi nähdään.

 Maahanmuuttokriittisyys on uusi Neuvostoliitto. Ääneen sitä ei saa kyseenalaistaa. Silti vaalien jälkeen lännettyminen jatkuu.

Jos niin tapahtuu, minusta vastaus alun pohdintaan selvä. Ruotsissa sekä toteutetaan fiksumpaa maahanmuuttopolitiikkaa kuin Suomessa, että keskustellaan siitä laadukkaammin.

Pidimme tiistaina Lumedemokratia-kirjoittajakollegan Katja Boxbergin kanssa lounaspalaverin tulevasta sosiaalista mediaa käsittelevästä kirjastamme. Samalla emme voineet olla sukeltamatta viime päivien poliittisiin tapahtumiin. Olemme horjuneet jonkinlaisen syvän epätoivon ja pinnistetyn positiivisuuden välillä viime ajat, ja tänä aamuna olimme taas synkissä ajatuksissa. Päädyn tässä blogissa vielä positiivisen nuottiin, eli hang with me, mutta ensin vuodatan maisteltavaksenne blogini sapekkaammat ainekset.

Maan hallituksen alku "puhtaalta pöydältä" vaalirahoitussotkun jälkeen on vaihtunut nopeasti yhä kiihtyväksi roskien lakaisuksi maton alle. Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen ulostulo siitä, että Suomeen rakennettiin poliitikoille laiton rahoitusjärjestelmä, kuvaa hyvin todellisuutta (ja ajatteluamme), samoin professori Jukka Kekkosen analyysi aamutelevisiossa siitä, että "Vanhas-kuvio on osa isompaa mätäpaisetta". Nyt aletaan sekä viranomaisten että akatemian piirissä päästä aavistuksen lähemmäs ymmärrystä, että kyse on hyvin syvälle menevästä poliittisen järjestelmän, kulttuurin ja koko systeemin ongelmasta, jonka ratkaiseminen ja parantaminen tulee kestämään todennäköisesti vuosikymmeniä.

Nämä asialliset analyysit näyttäytyvät erityisen synkkänä sitä vasten, että poliittiset päättäjät yrittävät nyt siirtyä vaalirahajutusta eteenpäin ilman, että paiseesta on puserrettu ulos edes pienen finnin verran tavaraa. 

Kansalaisten älykkyyden halventamisena pidän kepun uuden ja puhtaan puoluesihteerin Timo Laanisen heittoa, että entisen pääministerin Matti Vanhasen joutumisessa perustuslakivaliokunnan kuultavaksi olisi kyse "kolmen sekunnin virheestä". Pääministeri Mari Kiviniemi puolustaa vaalirahoituksensa salailua fyysistä pahoinvointia herättävällä ehdottomuudella. Vanhasen-Kiviniemen linja on katkeamaton. Kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen taas ihmettelee syyttäjä Kalskeen lausuntoja ja alleviivaa, että "mitkään käynnissä olevat tutkinnat eivät ole koskeneet kokoomuspuoluetta". Tällaiset totuuden toisen puolen valottamiset ovat omiaan karkottamaan ihmiset politiikasta, ne harvat, jotka siellä jaksavat puuhata muutakin kuin naulata elinkeinoelämän rahoilla ostettuja linnunpönttöjä Toivo-talkoissa. Kokoomuslaiset edustajat ovat olleet KMS-vaalirahan saajia, kokoomuslaisia edustajia ja ministerieitä jätti vaalirahoitusilmoituksensa vajaiksi, kolme kokoomuslaista edustajaa on poliisin ainutlaatuisessa vaalirahatutkinnassa (Tiura, Kataja, Kanerva). Mitä puolue tietää ja mistä se vastaa, jos se ei tiennyt edellä mainitusta mitään? Ja jos tiesi, mitä se teki?

Kerroin tiistaina Facebook-päivityksessä ja Twitterissä, että harkitsen vakavasti äänestämättä jättämistä ja saman suosittelemista muille. Olen politiikan toimituksen esimies lehtikonsernissa, jonka tehtäviin kuuluu ainakin implisiittisesti demokratian edistäminen, joten joudun punnitsemaan asiaa vakavasti. Miten on toimittava, jos koen, että äänen antaminen järjestelmälle, joka on "puhtaalta pöydältä aloittamisen" jälkeenkin niin likainen, että pöydän pintaa ei enää erota, ei enää edistäkään demokratiaa, vaan heikentää sitä?

Lupasin, että tässä postauksessa on positiivisia sävyjä. Katja päätyi lounapöydässämme tavoistaan poiketen näkemään valoa Suomi-tunnelin päässä. Tiistaiset uutiset nimittäin kertoivat, että vaikka poliitikkomme ja heidän esikuntansa ovat paatuneita kusettajia, muualla yhteiskunnassa on merkkejä konsensuksen murtumisesta. Ja konsensuksella tarkoitan tässä sitä autoritaarista ja valolle arkaa maan tapaa, jolla järjestelmä jakelee etuja omilleen veronmaksajien kustannuksella.

Ensimmäinen esimerkki:  Valtiontalouden tarkastusviraston (VTV) mielestä isoja liikennehankkeita toteutetaan hämäräperäisin perustein.  Hesarin uutisen mukaan esimerkiksi maakuntiin rakenettavista kalliista liikennehankkeista ei välttämättä ole niin paljon hyötyä kuin väitetään. On poikkeuksellista, että VTV:n kaltainen viranomainen Suomessa puuttuu poliitikkojen suhmurointikäytäntöihin. Suuret liikennehankkeet ovat aluepolitiikan ydinkauraa, joilla on pyöritetty suomalaista kolmen suuren puolueen konsensupolitiikkaa vuosikymmeniä. Sulle tuota, mulle tätä, noille tuota. Ei ole ollut tapana, että pelin maksajan, veronmaksajan, etua ajaa kuviossa kukaan.

Maakuntiin on rakennettu esimerkiksi järjettömiä siltoja (Hesarin jutun esimerkki on Kuopion Kallansillat, mutta jokainen maakunnissa liikkunut tietää näitä "Pekkarisen siltoja", joiden liikennemäärät eivät mitenkään vastaa niiden kokoa ja näköä), joiden valtavat rakenteet ovat suoraan verrannolliset suomalaisen poliittis-rakenteellisen korruption massiivisuuteen. Tämä korruptio on vain ollut niin äärimmäisen taitavasti ja jykevästi siisäänvalettu osaksi suomalaista yritys- ja hallintokulttuuria, että sen tunnistaminen korruptioksi on useimmille ollut näihin aikoihin asti mahdotonta. Vaikeaa se on jopa viranomaisille. Kun VTV yritti saada hankkeiden kannattavuudesta tarkistuslaskelmia, selvisi, että "käytetyt laskukaavat olivat jääneet konsulttien salaisuuksiksi ja liikennemäärien arviointiperusteet epäselviksi" (HS 21.9). Kyse oli mahdollisesti tarkoituksellisesta epäselvyydestä, jotta poliitikoille jäisi pelivaraa. Tällaisesta tarkoituksellisuudesta jää tietenkin yhtä vähän todisteita kuin mafia jättää toimistaan kirjallisia jälkiä.

Aluepolitiikka on ollut kaunis sana. Se on tarkoittanut, että veronmaksajien omaa jaetaan valheellisen perustein johonkin, mihin nämä eivät ole antaneet lupaa, ja lopuksi kaikki kolme puoluetta kutsuvat sitä yhteisten asioiden hoidoksi.

VTV:n puuttuminen peliin on kova veto, jota peräänkuulutimme Katjan kanssa Lumedemokratiassa. Kirjoitimme siitä, kuinka länsimaisen demokratian edellytys on hallinnon ristiinvalvonta. Suomalaiseen konsensukseen se ei ole kuulunut.  Nyt sille alueelle ollaan menossa, ja se on veronmaksajan etu. 

Hallinnon puhdistus ei kuitenkaan riitä. Lisäksi tarvitaan yksilöiden vapaata mielipiteenilmaisua. Siksi olimme lounaamme ääressä erityisen iloisia toisesta havainnosta päivän uutisannista:

Oikeusasiamies Petri Jääskeläinen tutkii epäilyt siitä, että VTT:ssä olisi rajoitetttu sananvapautta ydinvoimapäätösten valmistelun aikana. Länsimainen demokratia toimii vain, jos kaikki ihmiset, mukaan lukien tutkijat, voivat ilmaista mielipiteensä vapaasti ja pelkäämättä. Lumedemokratiaa kirjoittaessamme opimme, että Suomessa monet tutkijat sensuroivat mielipiteitään ja jopa tutkimustuloksiaan. Konsensuksen paine on hirmuinen. Yhteisestä linjasta poikkeavat ajetaan akatemiassa ja tutkimuslaitoksissa nopeasti paitsioon. Innovaatiot ja muut poikkeamat sammutetaan ripeästi. On rohkeaa, että VTT:n tutkijat ovat tulleet ulos väitteellään sananvapauden rajoituksista tutkimusmaailmassa, ja on hyvä, että oikeusasiamies tutkii asian.

Nämä ovat valonvälähdyksiä tunnelissa. Surullista on, että välähdykset eivät tule poliittisen järjestelmän sisältä, jossa yhä linnoittaudutaan puolustukseen kansaa ja auringonvaloa vastaan. Mutta tärkeintä, että valoa tulee jostain. Autoritaarisen konsensuksen kiinanmuurissa on pieniä halkeamia. Hallinnon piirissä on voimia, jotka näkevät, että vaikka parlamentti uppoaa yhä syvemmälle, jotain on tehtävä. Pintaan nousun on alettava.

Kun mainitut kipinät pimeässä putkessa yhdistetään siihen, että Jaakko Jonkka vastoin monien odotuksia vei Vanhasen asian perustuslakivaliokuntaan, ja siihen, että syyttäjä Kalske kiteytti tutkinnan ytimen terävästi haastattelussa – voi varovasti toivoa, että tulemme ehkä joskus tunnelista ulos.

Kirjoittajakollegani Katja ei olisi terävä itsensä, ellei olisi todennut, että poliittisen kulttuurin muuttaminen vienee satakunta vuotta. Emme itse tule näkemään Suomen muuttumista liberaaliksi demokratiaksi, mutta ehkä olemme olleet mukana sen syntymässä ja varovaisissa ensi askelissa.

Syksy on tuonut yllättäviä ilmentymiä puolitoista vuotta sitten julkaisemallemme kirjalle. Poliittinen keskustelu Lumedemokratian ympärillä on hieman laantunut. Ehkä voisi jopa ajatella, että Matti Vanhasen ero oli jonkinlainen välitilinpäätös poliittisen kulttuurin hiljattaiselle muutokselle, jota Lumedemokratia oli osaltaan aloittamassa. Emme väitä, että aiheutimme muutoksen, mutta kenties olimme inspiroimassa niitä, jotka kokivat, että maan tavan oli muututtava. Tämän blogin lopussa kerron, miksi minusta kuitenkin tuntuu, että muutostyö on tuskin edes alussa.

Samalla on ollut hauskaa, mielenkiintoista ja hätkähdyttävääkin havaita, että kirjamme ajatukset nousevat esiin sieltä täältä politiikan ydinalueen ulkopuolella, jopa vastakohdikseen muuttuneena. Tämä on hyvä merkki. Se kertoo, että yli 5 000 myytyä kirjaa on luettu ajatuksella, on pidetty se mikä on koettu hyväksi, sulateltu ja työstetty osaksi omaa maailmankuvaa. Monista lukijoista olemme saaneet seuraajia ja fanejakin (kiitos palautteesta jota saamme yhä!), toiset taas ovat kääntäneet sanomamme meitä vastaan. Se on sallittua. Pääasia, että keskustelu elää.

Palefacen ajatteluun olin ennen uusinta, suomenkielistä levyä tutustunut lähinnä haastattelujen kautta. Niissä on puhunut vakaumuksellinen vasemmistolainen, jonka ajattelu on tuntunut aidolta mutta ehkä hivenen dogmaattiselta. Hätkähdin, kun miehen uuden sinkun kappaleesta Talonomistaja poljennosta hyppäsi korvaan seuraava lause:

Lumedemokratia, armi-fucking-ratia, maripaidat päällä ilman latin fucking latia

Kappale on folk-rap-protestilaulu, jota ajaa eteenpäin kansanlaulun ja profeetallisen saarnan tunnelma:

Hetken ajattelin, että onkohan kyse vain hyvästä riimistä. Lumedemokratia.... ratia... Tai kenties hän kuuluu niihin moniin tekstintekijöihin, jotka kirjamme otsikosta intoutuneena ovat käyttäneet sitä monenlaisissa yhteyksissä lähes yleiskielen sanana. Ehkä niin, mutta luulen, että Palefacen kohdalla ei kuitenkaan. Rappari saattaa hyvinkin olla eri mieltä kirjamme perusviestistä, jota on sanottu - aivan oikein -  markkinatalousmyönteiseksi ja - aivan väärin - uusliberaaliksi. Ehkä hän kritisoi sanomaamme ja näkee sen jonkinlaisena Suomen ongelmien syyn symbolina? Sitä on vaikea sanoa, sillä sanoitus on monitulkintainen - artistina Paleface ei ole suoraviivainen vaikka onkin julistaja. Joka tapauksessa minusta tuntee, että hän tuntee kirjan perusviestin. Kun lauseen asettaa kokonaisuuteen, Paleface kertoo samasta pahoinvointi-Suomesta, josta Lumedemokratiakin julistaa.

Näkijä ja kokija, bildebergin pokia
pampputehtaan raunioista vaurastunut nokia

tipahdat tai tuplaat, tuhlaa it-kuplaan,
äkkirikas, rutiköyhä, panos viiteen ruplaan
savu nousee sakia, ei hätä lue lakia

Paleface saarnaa maasta, jossa Helsingin herrat rakentavat unelmien Shangri-La'ta samaan aikaan, kun puoli miljoonaa ihmistä on työelämän ulkopuolella. Se on räjähdysaltis pahoinvointiyhteiskunta, ei se hyvinvointiyhteiskunta, jonka haavekuvan äärellä ylä- ja keskiluokka kokee henkisen tyydytyksen hetkiään. Paleface onkin todennut haastettelussa, että "Helsinki-Shangri-La on suomalainen hyvinvointivaltio, 'maanpäällinen paratiisi'" - siis lumedemokratia. James Hiltonin Lost Horizon -romaanin Shangri-La'han oli utopia, kuvitteellinen paratiisi Kunlun-vuoristossa. Mekin käytimme omassa kirjassame populaarikulttuurin kuvastoa selventääksemme ajatustamme. Vertasimme suomalaista konsensus-hyvinvointiyhteistakuntaa tieteiselokuvan Matrixiin, tietokoneohjelmaan, jonka tehtävänä oli harhauttaa ihmisiä luulemaan pahoinvointiyhtesikuntaamme ainutlaatuiseksi onnelaksi.

Lumedemokratia saarnasi samasta yhteiskunnasta kuin Paleface. Se oli (ja on) ajamassa kohti jäävuorta. Meidän on herättävä. Paleface tosin taitaa yrittää ohittaa vuoren eri puolelta kuin Lumedemokratia.

Paleface päätyy ajattelussaan suomalaisesta demokratiasta myös melko samanlaisiin, synkiin säveliin kuin Lumedemokratiassa - ja samanlaisiin synkiin ajatuksiin, joihin olen itse päätynyt aivan viime päivinä.

meni rahat, meni talot, meni maat, meni muut, jouduin maantien kulkijaksi
ja sehän oli otettava huomioon että matkassa ei ollut taksi
mitä sinnä Matti-rukka tuumailet, sinä aikamoinen konna
ja nythän se on ruvettava varkaisiin ja se onkin sulle sopivata hommaa

Matti Vanhasen joutuminen perustuslakivaliokunnan kuultavaksi oikeuskansleri Jaakko Jonkan päätöksellä tänä syksynä ei ollut mikään voitto demokratialle. Se oli Vanhaselle ja keskustalle selkävoitto kansasta ja mediasta, joka yritti puolustaa kansaa. Vanhasen kaikki keskeiset väärinkäytökset olivat nähtävillä jo yli puoli vuotta sitten sekä Jonkalle että medialle. Jonkka viivytteli, media pehmoili ratkaisevalla hetkellä. Seurauksena oli, että kansalta riistettiin oikeus äänestää hajotusvaaleissa uuden, puhtaamman poliittisen kulttuurin puolesta, ja tuo valta siirrettiin Vanhasen taitavalla pelillä keskustan puoluekokoukselle.

Uskon, että olemme Palefacen kanssa tästä samaa mieltä. Tätä on Lume-fucking-demokratia.